UNELMIEN UNTULA - TEATTERI SISAR

Ohjaajan sana

Viime vuosina vanhusten hoito on puhututtanut mediassa paljon. Iäkkäiden ihmisten määrä Suomessa kasvaa hurjaa vauhtia. Myös omaishoitajien määrä on melkoinen; lakisääteisen omaishoidontuen piirissä olevaa rekisteröityneitä omaishoitajia on 43 000 ja vaativaa omaishoitotyötä tekeviä on noin 350 000.

Unelmien Untula sai alkunsa useampi vuosi sitten, hatarasta kohtausnäystä. Matkan varrella nimi näytelmälle löytyi siskon sukulaisen, Marja-Liisa Neuvosen kirjoittamasta tarinasta, jossa Malla kertoo kirjeen muodossa Untula-nimisestä vanhusten hoitokodista. Teksti sai toisen sijan Keski-Uusimaa lehden ”Minun Tuusulani” – kirjoituskilpailussa. Näytelmä Unelmien Untula kurkistaa kahden sisaren, Eilan ja Ailan vanhuuteen. Omaisten ääni on nostettu vahvasti esiin. Vanhuus on meidän kaikkien edessä vääjäämättä; Millaista on arki muistisairaan kanssa? Millaista hoitoa toivomme saavamme? Millaisia muistoja vanhuksemme kantavat?

Untulan käsikirjoitus on HRP-ryhmän omaa käsialaa. Olemme tutkinet vanhuutta tutkittu prosessidraaman keinoin, kirjoittaen, keskustellen, kyseenalaistaen, ihmetellen, ihaillen ja itkien. Teatteri Sisar on näytelmällä ja sen oheistapahtumilla mukana Suomi100-juhlavuoden ohjelmistossa. Unelmien Untula on kaikkien puolella kannustaen meitä elämään omaa nykyhetkeämmekin pysähtyen, nauttien ja itseä kuunnellen.

Kiitos Suomen itsenäisyydestä kuuluu sotiemme veteraaneille, niin miehille kuin naisille. Meidän, jotka olemme syntyneet vasta huomattavasti myöhemmin kuin itsenäinen Suomemme, täytyy pitää kiinni siitä, että tulevat jälkipolvemmekin osaavat arvostaa sodassa mukana olleiden panosta isänmaamme puolesta. Kiireen keskellä on hyvä joskus pysähtyä ja miettiä millaista elämä on ollut sota-aikana. Suomen historia pitää sisällään monia tuhansia onnettomia ja onnellisia tarinoita. Näiden tarinoiden säilyminen jälkipolville on kultaakin kalliimpi aarre.

Rakasta minua silloinkin kun en enää itse muista!

Tuusula, Jokela

29.1.2017

Sarppa Heiskanen

Teatteri Sisar ry/ ohjaaja

Hei, Kirjoitustehtävä

Tässä on monenlaisia kysymyksiä, joihin toivomme saavamme kirjoituksia. Valitse itsellesi mieluisa / mieluisia vaihtoehtoja ja kirjoita niistä. Voit myös kirjoittaa kaikista aihealueista. Julkaisemme kirjoituksia nimettöminä Teatteri Sisaren Untula-näytelmään liittyvässä lehdessä ja hyödynnämme niitä näytelmän valmistuksessa.

Untula on näytelmä, jonka teemana ja aiheena on tämän päivän vanhusten eletty elämä. Rakennamme näytelmän heidän arvokkaista kokemuksistaan. Näytelmä kertoo myös puolison sairaudesta, omahoitajuudesta ja menetyksestä. Yksin jääminen on monen vanhuksen huolena tänä päivänä. Miten oma historia kantaa elämän viime metrien kolhuissa? Mistä vanhus rakentaa oman elämänsä rakennuspalikat? Esitys on mukana valtioneuvoston Suomi 100 ohjelmassa ja valmistuu maaliskuulle 2017 (esitykset kahtena viimeisenä viikonloppuna).

Historia

Lapsuuden tärkein muisto
Kerro yksi luopumisen kokemus elämäsi varrelta.
Mitä sinulle merkitsee itsenäinen Suomi?
Mieleenpainuva muisto sota-ajalta tai sodan jälkeisen Suomen uudelleen rakentamisesta?
Mikä muutos yhteiskunnassa on vaikuttanut elämääsi eniten?
Muistatko lapsuudestasi muistisairaita henkilöitä. Kerro kokemuksistasi ja siitä, miten heistä pidettiin huolta.
Haluatko kertoa jotain muuta?

Nykypäivä

Kirjoita sinulle tärkeästä henkilöstä.
Kerro kokemuksiasi muistisairaasta läheisestäsi; mitä teette yhdessä, hauskoja hetkiä ja toisaalta mitä haasteita matkanne varrella on ollut, mistä iloitset, mitä kaipaat, mitä suret?
Mistä saat voimaa hoitaa läheistäsi?
Haluatko kertoa jotain muuta?

Tulevaisuus

Mitä toivot tulevaisuudelta?
Kuvittele itsesi 80-vuotiaaksi. Kirjoita itsellesi kirje.
Kirjoita kirje 20-vuotiaalle itsellesi
Jos olet iäkäs kirjoittaja, kerro, mistä rakennat oman elämäsi rakennuspalikat.
Mikä tulevaisuudessa pelottaa tai aiheuttaa sinulle huolta?
Mikä tulevaisuudessa sinua ilahduttaa?
Haluatko kertoa jotain muuta? Sana on vapaa.

Teatteri Sisar kiittää

kirjoituksesi voit lähettää teatterisisar@gmail.com tai Teerimäki 8, 05400 Jokela

KIRJOITUKSET VIIMEISTÄÄN 30.11.2017

Lapsuuden tärkein muisto

Martti Piela

Oppikouluun

Olin aloittanut koulunkäynnin jo palattuamme kotisaarellemme Koivistolla ensimmäiseltä, yli kolme vuotta kestäneeltä evakkotaipaleeltamme Hämeessä ja Elimäellä. Osasin jo lukea, vaikken ollut vielä täyttänyt seitsemää. Matkaa Hyttölän kylästä alakoululle Saarenpään kylään oli kolmisen kilometriä. Kun koulu loppui keväällä ja olimme ehtineet olla vuoden ajan Koivistolla, alkoi uusi evakkoaika.

Särkisalon pitäjän Hakkalan kylässä asuimme koulun keittolassa. Minä jatkoin alakoulun toisella luokalla opettaja Lahdensuun luokassa. Alakoulu oli mäen päällä, ylempänä, ja seuraavana vuonna siirryin alemmaksi, yläkouluun. Siellä opettivat Arvo Saura ja Siiri Tailas.

Kun sodat lopulta päättyivät ja kesäloma alkoi toukokuun lopussa, vanhin veljeni, joka oli töissä ja opiskeli Perniössä, tuli hakemaan meidät koulukkaat ja lähdimme Perniön asemalle. Minä olin silloin suorittanut kansakoulun viidennen luokan. Nousimme Helsinkiin menevään junaan. Ennen Kirkkonummea juna pysähtyi, veturi vaihdettiin, ikkunat suljettiin ja ajoimme Porkkalan ”tunneliin”. Vaunuumme laskeutui synkkä tunnelma. Molemmilla ovilla seisoi aseistettu sotilas punatähti päähineen otsalla. Kukaan ei saanut poistua paikaltaan, edes pissalle ei päässyt. Kukaan ei puhunut mitään, ei edes vierellään istujalle. Oli aivan hiljaista. ”Tunnelin” toisessa päässä vaihdettiin jälleen veturia, ja ikkunaluukut poistettiin. Silloin jokainen huoahti helpotuksesta ja puheensorina pääsi vähitelleen jatkumaan.

Helsingissä vaihdoimme Keravan junaan. Keravalla piti jälleen vaihtaa höyryhevosen kyytiin, kävihän matkamme Porvooseen. Juna pysähtyi joka ainoalla pysäkillä. Juuri kun se oli päässyt täyteen vauhtiin, alkoi jälleen kuulua kirskuntaa, vihellys ja – seuraava pysähdys! Mutta viimein tultiin perille, Porvoon kauniille rautatieasemalle. Sitten alkoi kävely vähäiset matkatavarat kädessä. Yli vanhan sillan, joen vieritse tuomiokirkon mäen juurta kohti vanhaa Raatihuonetta, siitä kapeata katua vähäiselle torille ja lopulta suoraa Mannerheimin katua koko ajan pientä ylämäkeä, kunnes tultiin tienristeykseen. Sitten veli ei enää ollut aivan varma, pitikö jatkaa vielä suoraan vaiko kääntyä vasemmalle, silloiselle Loviisantielle. Nykyisinhän tuo katu on nimetty Porvoon kirjanpainajalle, Werner Söderströmille.

Veli valitsi väärin – lähdimme vasempaan. Se johti mutkaiselle ja paljon pitemmälle reitille Ritaan asti. Siellä oli kuitenkin tienviitta, Domargård. Porvoohan oli tuohon aikaan ruotsinkielinen paikkakunta. Tie muuttui pian pelkäksi poluksi pellonsarkojen reunaa, mutta viimein tuli eteen pienoinen järvi. Sen järven partaalla, pienen mäennyppylän päällä, oli muonamiehen mökki, jonka toisesta päästä isä ja äiti olivat saaneet vuokrattua meille talveksi asunnon. Pienimmät lapset olivat yhden sisareni hoteissa. He olivat tulleet jo aikaisemmin äidin ja isän matkassa. Vanhemmat olivat kaiket päivät vanhimpien veljieni kanssa tontilla, rakentamassa kolmisen kilometrin päässä, lähempänä kaupunkia, meille kaikille uutta kotia, heidän kolmattaan.

Kohta, kun olimme tulleet perille, äiti kysyi minulta: ”Haluatko lähteä oppikouluun?” No, tietystihän minä halusin. ”Huomenna alkavat pääsykokeet.” Kouluun oli matkaa viitisen kilometriä. Aamulla, kun tulin koululle, koetilaisuus oli jo ehtinyt alkaa. Etsin surkeana luokkaa. Siihen tuli samaan aikaan joku opettaja (myöhemmin tiesin, että hän oli uskonnon lehtori Ahava) ja kysyi minulta: ”Mihinkäs se nuori mies on menossa?” Olin kovin mielissäni, että minua sanottiin nuoreksi mieheksi, ja selitin asiani. Hän opasti minut oikeaan luokkaan käytävän päässä. Siellä oli ”Kippari” (Toivo Valtonen) juuri aloittelemassa suomen kielen kuulustelut. En saanut mitään moitetta pienestä myöhästymisestäkään.

Kokeet kestivät kaksi päivää. Kaikissa lukuaineissa piti todistaa, että oli omaksunut ne tiedot ja taidot, jotka neljännen luokan oppikursseilla oli opetettu. Minähän olin suorittanut jo viidennen luokan Hakkalan koululla. Opettajani Tailas oli ollut hyvin vaativa. Kaikki Suomen vesistöt piti muistaa ja osata näyttää kartalta. Suurimmat maailman kaupungit ja useiden maiden pääkaupungit tuli tietää, uskonnon opit (Katekismus) piti osata ulkoa, suomen kielioppi tuli tuntea ainakin sen verran, että taisi taivuttaa sanoja kaikissa sijoissa jne. Opettaja Saura oli saanut minut innostumaan historiasta niin, että tunsin melkoisesti Suomen historiaa. Ei minulla ollut hädänpäivääkään kartalle joutuessanikaan – osasin näyttää maanosatkin karttakepillä ääriviivoja seuraten ja lopuksi sanoa ”Afrikka”, tai mikä muu oli se alue, joka piti näyttää.

Kun kolmantena päivänä menin koululle kuulemaan kokeiden tuloksia, en kuullut nimeäni luettavan selviytyneiden joukossa. Vähän myöhemmin kuulin kuitenkin, että nimeni oli sanottu ensimmäisenä. Kävellessäni kotiin päin Mannerheimin katua ylös, äiti tuli juuri ulos ”Ukon kaupasta”, Sjöholmin putiikista, joka oli vastapäätä Puristustuotteen tehdasrakennusta, jossa vanhin veljeni myöhemmin pääsi töihin. Minut nähdessään äiti kysyi heti: ”No, mites käi? Pääsit sie?” Minä vastasin: ”Em pääst.” Äiti siihen heti: ”Älä narraa! Näkkööhä sen jo naamastaiskii!”

Niin alkoi koulutaipaleeni oppikoululaisena. Se oli yksi kaikkein suurimmista muutoksista elämäni taipaleella. Koiviston Koivusaarella, mistä jouduimme lähtemään, meitä lapsia oli jo yhdeksän. Isä oli opetellut kaimaserkkunsa opastuksella muurarin ammatin. Äiti hoiti lapsilaumaansa, toimi Saarenpään osuuskassan hoitajana ”sivutoimenaan”, päätyönä kun hänellä oli maanviljelys. Hän multasi perunapellon, nosti ylös perunan, niitti heinän, seivästi ja nosti heinät kuhilaille kuivamaan, niitti sirpillä viljan, lypsi lehmän, syötti sian, hoiti lampaan ja kanat… Yhteiselonsa alkuaikoina isä ja äiti olivat molemmat olleet Hollmingilla mantereen puolella satamassa töissä, isä lankunkantajana, äiti ”ylösottajana”. Ei heillä olisi ollut varaa panna ketään lapsistaan oppikouluun, Koiviston yhteiskouluun, ja asumaan kortteerissa kauppalassa.

Särkisalossa oppikoulu oli Perniössä, parinkymmenen kilometrin päässä. Miten vanhemmilla olisi ollut mahdollisuus panna ketään oppikouluun ja asumaan jälleen vuokralla. Varsinkin, kun isä oli sodan runtelema ja joutui pitkäksi aikaa Heinolaan reumaparantolaankin. Eihän meillä ollut oikeastaan mitään, kun kaikki oli täytynyt jättää kotisaarelle.

Jos olisimme saaneet elää Koivistolla, olisi minusta aikanaan varmaan sukeutunut esi-isien malliin joko seprakauppaa seiskarilaisten kanssa käynyt kalastaja taikka – parhaimmassa tapauksessa – merikapteeni, joka suuren aluksensa komentohytistä olisi Kap Hornissa viimeisenä poistunut aluksestaan karille ajon jälkeen myrskyävällä merellä.

Tarvittiin maailmansota minun koulutielle pääsemiseksi.

Porvoossa 8.11,16

sukupolvikertomus Suomesta

Äidinäitini oli 17-vuotias kun Suomi itsenäistyi. Äitini syntyi vuonna 1925, minä vuonna 1954 ja tyttäreni vuonna 1987. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista peilata Suomen kehitystä.

Suomen itsenäistyessä eli mummini Kemissä lestadiolaisperheen vanhimpana tyttärenä. Perheen kahdeksasta lapsesta kuoli viisi jo pikkulapsina. Mummi sai käydä vain kaksi viikkoa kiertokoulua, mutta oppi lukemaan ja kirjoittikin kohtuullisesti. Sekä äitinsä että isänsä kuolivat keuhkotautiin, äiti jo alle nelikymppisenä. Mummi sai vastuulleen elossa olevat nuoremmat sisaruksensa.

Mummi meni naimisiin Kurikasta kotoisin olevan miehen kanssa. Kaksi köyhää löysivät toisensa. Perheenperustamisvietti oli vahva, vaikka olosuhteet olivat vaikeat. Perhe sinnitteli Kemissä 30-luvulle asti. Sitten oli pakko lähteä etsimään parempaa elämää etelästä. Uusi elämä alkoi Kotkassa. Asunto löytyi hellahuoneesta ja töitä satamasta. Lasten riisitauti alkoi helpottaa.

Äitini olisi halunnut oppikouluun, mutta vanhempansa katsoivat ammattikoulun järkevämmäksi valinnaksi. Työläisperheiden hellahuoneista ei ollut 30-luvulla tapana pyrkiä oppikouluun. Sota-aika toi muun kurjuuden lisäksi mukanaan nälän. Siitä oli perheellä jo ennestään kokemusta Kemin ajoilta.

Sota loppui ja alkoi toivon ja jälleenrakentamisen kausi. Äitini meni naimisiin kotkalaismiehen kanssa. Yhteiselonsa alkoi pienessä hellahuoneessa. Muurari-isäni oli ahkera ihminen ja osasi myös rakentaa taloja. Kun olin kaksivuotias oli aravalainan turvin rakennettu omakotitalomme valmis. Taloja rakennettiin Kotkassa 50-luvulla paljon. Satamakaupunkia pommitetiin sotien aikana tiuhaan. Päivätyönsä jälkeen oli isä usein muuraamassa savupiippuja tuttujensa talkootyömailla. Sotien jälkeen ruvettiin Suomessa viisaasti harjoittamaan konsensuspolitiikkaa. Sen tuloksena tuloerot pienenivät ja luottamus kasvoi. Itsenäisyyden alun aikainen luokkaviha alkoi heikentyä.

Aloitin oppikoulun 60-luvun alussa. Silloin oli jo itsestään selvää, että oppikouluun voitiin hakea myös työläisperheistä. Meidän tien lapsista noin puolet meni oppikouluun ja aika monet kävivät myös lukion. Jatko-opinnotkin olivat yleisiä. Demokraattista hyvinvointiyhteiskuntaa alettiin rakentaa todenteolla. Enemmän koulutusta, tukea köyhille ja työttömille, eläkkeitä. Yhtä edistystä ja parannusta vuosikymmen toisensa jälkeen! Kunnes koitti 90-luvun lama ja monia etuuksia leikattiin.

Globalisaatiokehityksen kiihtymisen myötä ovat tuloerot Suomessa kasvaneet nopeaa tahtia. Teollisia työpaikkoja on kadonnut halpatuotannon maihin. Monet yritykset harrastavat moraalisesti kyseenalaista verosuunnittelua ja jotkut piilottavat voittojaan veroparatiiseihin. Kansa turhautuu ja asenteet kovenevat. Nyt jos koskaan tarvittaisiin lisää yhteishenkeä ja luottamusta. Uskon, että siinä voidaan onnistua toimilla, jotka koetaan oikeudenmukaisiksi. Ainakaan ei pitäisi heikentää hätää kärsivien etuja.

Entä sitten se 80-luvulla syntynyt tytär? Hän kävi musiikkipainotteisen peruskoulun yläasteen ja luokattoman lukion sekä pääsi ensi yrittämällä yliopistoon, missä pärjäsi opintotuen ja perheensä pienen avustuksen myötä ilman opintolainaa. Kyllä olisi meidän mummilla ollut ihmettelemistä!

Pirkko Nikula

Minun äitini

Minun äitini on kuin iso vauva, jokeltelee itsekseen ja katselee käsiään hämmästyneen näköisenä. Yksitoista vuotta alzheimerin tautia on tehnyt tehtävänsä.

Emme tienneet taudista vielä mitään, kun äiti sanoi, että älkää sitten loukkaantuko, kun en muista teitä enää. Meitä nauratti siskon kanssa. Mutsi maalailee piruja seinille, mokoma.

Mutta ei kulunut kauaa, kun äiti alkoi epäillä erilaisia asioita. Siivooja varasti banaaneja ja veljenpoika kolikoita. Huolestuin toden teolla kun äiti kertoi naapurin lasten vieneen kaikki marjat marjapensaistaan. Lapset – kaikki marjat?

Oli aika mennä neurologille. Aivot kuvattiin ja tauti todettiin.

Silloin äiti vielä luki ja teki käsitöitä. Hän osasti myös käyttää puhelinta ja lämmitellä ruokiaan. Jonkin ajan kuluttua lääkkeiden otto ei enää sujunut. Oli aika astua kotisairaanhoitopalvelujärjestelmään.

Vieraita ihmisiä tuli ja meni ja äiti oli epäluuloinen. Siinäpä vasta yhdistelmä. Kesti muutaman vuoden, ennen kuin äiti antoi hoitajien auttaa peseytymisessä. Onneksi epäluuloisuus karisi sitä mukaa mitä huonommin äiti muisti asioita.

Mutta ei tilanne silti helpottunut, päinvastoin. Milloin kaatui hyllykkö, milloin meinasi äiti syödä käsirasvaa ja kissanruokaa. Hellaan oli laitettu hyvissä ajoin hellavahti, mikä katkaisi levyn kuumenemisen automaattisesti puolen tunnin päästä. Tulitikut oli poistettu asunnostaan jo aikapäiviä sitten.

Näin kului neljä vuotta. Äiti ei ollut lukenut enää vähään aikaan. Joskus hän nosti vanhasta tottumuksesta ompelukoneen pöydälle, muttei tiennyt miten jatkaa eteenpäin. Kotisairaanhoitajat kävivät kolme kertaa päivässä. Olin jatkuvasti huolissani ja hain äidille paikkaa hoitokodista. Äiti pääsi arvioitavaksi, mutta pisteet eivät riittäneet hoitopaikkaan.

Kului kaksi vuotta lisää. Ruoka tuotiin ateriapalvelusta ja kotisairaanhoitajat antoivat aamu- ja iltapalan. Hoitajien pyynnöstä hankin äidille mikroaaltouunin. Olimme yhtä mieltä siitä, ettei äiti opi käyttämään sitä itse. Erehdyimme. Kerran kun ateriapalvelusta tuotiin päiväruoka, oli asunnossa melkoinen käry. Mikroaaltouunissa oli edellispäiväisen ruoan tähteet alumiinivuoassa.

Kului muutama päivä ja äidille tarjottiin mahdollisuutta tulla arvioitavaksi. Kahden viikon tutkailun jälkeen todettiin, että on aika siirtyä hoitokotiin. Minä leijailin pilvissä. Äiti oli surullinen, ettei saanut ottaa kissaansa mukaan. Kissa pääsi lapsenlapsen hyvään hoitoon ja äiti rauhoittui.

Viisi vuotta on mennyt hoitokodissa. Äiti ei enää kävele eikä syö itsenäisesti. Hyvin harvoin hän puhuu mitään muuta kuin omia tarinoitaan itsekseen. Niissä esiintyy melkein aina äiti, joskus isäkin. Esiin tulee myös puute ja köyhyys. Silloin kun äiti sanoo ”voi äitiparka, voi äitiparka” tiedän, että hän muistelee veljeään, joka hukkui 8-vuotiaana. Äiti oli silloin viisivuotias.

Äiti ei ole tunnistanut minua enää vuoteen. Mutta kun silittelen hänen hiuksiaan, hymyilee äiti onnellisena ja tiedän, että meillä on yhteys, joka ei katoa koskaan.

Pirkko Nikula

“Sitten, kun en enää muista nimeäni,

Sitten, kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen,

Sitten, kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet pieniksi jälleen,

Sitten, kun en enää ole tuottava yksilö.

Kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä,

Välittäkää minusta,

Antakaa rakkautta,

Koskettakaa hellästi.

Kello hidastaa –

Eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan –

Mutta siihen on vielä aikaa.

Antakaa minulle vanhuus.”

(Runo on löytynyt Helsingin Herttoniemen sairaalan ilmoitustaululta 1991, tekijä tuntematon)

Uusi päivä tulee joka päivä. Elämä on tässä ja nyt.

Toivon ja toiveiden sävy..Lyhyesti,mutta myös joskus raskaalla sävyllä,.Elämä on.

Mummolle

Kun pelottaa, sinä tulet.

Kierrät ympärilleni suojaavat kätesi.

Heijaat lämpöisessä sylissäsi.

Saat pelkoni hälvenemään.

Kun surettaa, hiivit viereeni istumaan.

Halaat, tarjoat tukevan olkapään.

Saat surun katoamaan.

Kun iloitsen, tulet luo.

Naurat kanssani,

Saat iloni yltymään.

Kaipaan rakkautta,

Sinulta sitä saan.

Tämä runo on rakkaudella sinulle,

Joka rakkaudesta jaat.

H.K

Sekavia unikuvia.

Valheellisia muistoja.

Aavistuksen kalpeaan varjoon

Kätketty onnen jyvä.

Epätietoisuus, Tunne,Muisto.

Ajatusten tulivuori.

Elettyä elämää

miljoonien maailmojen takaa.

Jos joskus olin lapsi,

Se on unohdettu.

Aikuisuuden kylmä totuus

Lyö vasten kasvoja.

H.K

Lapsuuden muistoja:

oli kiva asua, missä oli aina kavereita. Koko lähipiirin lapset leikkivät yhdessä. Pelasimme paljon ulkoleikkejä kuten kirkonrottaa. Isäni kyyditsi meitä usein uimaan ja kun tulimme kotiin. äitini tarjosi meille teetä ja ranskanleipää, päälle lauantaimakkaraa. iloinen lapsuus

Lapsuuden muistoista tärkein oli mummoni ja kummini. Mummon luona maalla lehmät, kanat, lampaat, koira Jeppe sekä heinäpellon tuoksu, pientareen metsämansikat, joita heinänkorteen keräsin.

Lapsuudessani ei puhuttu muistisairaista,vanhuuden höperö,joskus kuulin.

Muisto papasta:

Pappani kertoili aina lapsuudessani, kun katsottiin pitkin hampain siskoni kanssa läskin paloja kaalikeitossa tai leikkelelautasella, että ’ kyllä se vaan oli juhlaa, kun saatiin silavaa leivän päälle Kannaksella sodan aikaan. Ai, ai, että meille pojille maistui ’. Sitten hän maiskutteli, meidän mielestämme hirveitä läskin paljoja suussaan. Tarinat toistuivat joka kerralla hänen luonaan käydessämme. Nyt harmittaa ja surettaa, ettei jaksettu kuunnella silloin niitä sota-ajan juttuja siskon kanssa. Olisipa tullut edes kirjoiteltua ylös niitä. Ja miten ihanaa olikaan, että hänen päällimmäinen muistonsa oli mahtava makuelämys. No, niistä pahemmista ei paljoa puhuttukaan. Tuli myös kova ikävä rakasta pappaa <3

Minulle tärkein muisto on Eeva-mummi. Mummi oli aina kotona meitä hoitamassa, kun mie olin pieni. Parhaiten muistan mummin, kun itse olin jo kouluiässä. Mummi odotti aina kotosalla kärsivällisesti, kun kuljin koulusta kotiin. Matkalla kiipesin ties missä, kolusin kaikki ojien pohjat. Ihmettelin perhoset, toukat ja luistelukentän reunaan kasatut lumipenkat. Mummi tuli aina ovelle vastaan, toivotti tervetulleeksi kotiin: “Istu tok veikkone kiireemmäks aekoo!”. Ne oli aina mummin ensimmäiset sanat. Istu tok veikkone ja sitten me istuttiin sohvalle kyljikkäin ja mummi kyseli sen päivän koulukuulumiset.

Isäni kehui minua äidille, kun olin ampunut hienosti Kööpenhaminan tivolissa lasten tykkipelissä. Tämä on merkittävää, koska en muista isäni liioin kehuneen minua. Mitäs vielä? Suhteutan tätä oppia omiin lapsiini ja yritän kehua heitä aina, kun siihen on aihetta.

Olin monesti mummolassa yökylässä ja loma-aikaan ja siellä oli mukavaa, koska mummi ja pappa viettivät aidosti aikaa kanssani ja tekivät hyvää ruokaa.
Kun olin pieni, matkustimme äidin, isä ja isoveljen ja myöhemmin pikkusiskon ja -veljen kanssa pohjois karjalaan mummolaan. Auto oli tungettu täyteen tavaroita ja me lapset istuimme takapenkillä ilman turvavöitä. Matka oli pitkä. Monta tuntia. Äiti oli tehnyt eväsleipiä, mitä matkan aikana söimme.

Lapsuuden kesät olivat ihania. Miksi muistaa sen, että silloin olisi aina paistanut aurinko? Ihana lapsuus.

Lapsuus Leikki Kaverit Pelottomuus Nauru Ilo Kikattelu Silmät kiinni Aurinko Ihmiset Turvallisuus Hymy Huolettomuus Paras ystävä Lämpö Läheisyys Poutasää Pilvettömyys Hiljaisuus Rauha Juokseminen Usko huomiseen Usko elämään

Se oli silloin, kun oli kaunis aurinkoinen kesäpäivä. Laineet liplattivat järvelle. Olin järven rannalla. Lokit huusivat ja vesi loiskahteli kohti rantakiviä. Kaislat kohisivat ja pitivät sellaista kohinaa. Sauna oli laitettu päälle. Se oli rantasauna. Saunan puukiukaan tuoksu tuli nenääni. Minun paljaat jalkani tunsivat hiekkarannan ja auringon lämmittämän hiekan. Varpaat uppoutuivat hiekkaan ja sekoittuivat jo viileään veteen. Lapsi nauroi. Se pellavapää. Nauroi ja juoksi hiukset hulmuten. Se oli hienoa aikaa. Me lapset haimme kellarista viileää keltaista Jaffaa. Nuotio oli sytytetty ja Hk:n sininen odotti paistajaansa. Jaffa ja Hk:n sininen vähän ketsuppia päälle. A vot!

Kun olin pieni, vietimme kesiä maalla mummolassa. Isossa maalaistalossa, jossa oli kasvatettu kahdeksan lasta lähes aikuisiksi saakka. Koettu riitaisa, repivä avioero. Ero, jossa mies jätti naisen. Taloon mies jätti naisen, vanhempansa hoidettaviksi, karjan, pellot, navettatyöt ja lapset. Siltikin se oli elämää täynnä, vaikka siellä asui lapsuuteni kesinä jätetty nainen, minun mummoni. Kaikessa ja kaikesta huolimatta, väsymättä nousi, pesi, puunasi, laittoi ruokaa, viljeli ja hoiti vielä lastenlapset. Se onnellinen kesä, huoleton lapsuus. Heinän tuoksu, tuore pulla, kauppa-auto kerran viikossa, kauppa-autosta hopeatoffeeta. Vapautta olla lapsi. Eikä sitä uhannut mikään. Ei edes se, kun marjametikössä istuttiin ja mummo maanitteli poimimaan. Itikat ja hirvikärpäset tunkeutuivat joka paikkaan ja meitä vaan nauratti!

Lapsuuteni yksi tärkeimpiä muistoja on kun rikoin äitini tärkeimmän kaunisteluun viittaavan esineen, peilin. Valehtelin monta vuotta, etten rikkonut sitä. Äitini etsi siruja lattialta, kuulusteli ja kuulusteli. Pikkusiskokin joutui välillä syytetyn penkille. Se oli kauheaa. Sisuja ei siis löytynyt mistään. Minä olin huolellisesti siivonnut jäljet. TUo murhe ja vale seurasi pitkään. Muutimme jopa välillä Vantaalta (=rikospaikka) Helsinkiin. Peilin rikkoutuessa taisin olla viisivuotias. Kai tämäkin on kasvattanut minusta juuri sen, mikä olen nyt. Nykyään en pysty valehtelemaan. TUosta rikoksestani, paljastin itseni noin 12-vuotiaana. “Rikoin peilin”.

Lapsuuteni tärkein muisto, mikä niistä, on monta, mukavin vai kamalin ainakin se, kun eksyin koulumatkalla kotiin. Olin ensimmäistä päivää muuton jälkeen uudessa koulussa. Isä toi minut ensimmäisenä päivänä kouluun ja näytti miten löydän helposti takaisin kotiin koulupäivän jälkeen. Piti vain kävellä kirkon tornia kohti ja siitä kääntyä vasemmalle. Kun kotiin lähdön aika tuli, kaksi tyttöä uudelta luokaltani tekivät tuttavuutta ja houkuttelivat minut mukaansa. Lähdimme kulkemaan keskikaupunkia kohti ja ihan päinvastaiseen suuntaan kuin piti. Kun pääsimme kaupungille tytöt ampaisivat juoksuun ja jättivät minut yksin. Sen verran oli ilmeisesti painotettu kotiosoitetta, että aikani harhailtuani kaupungilla uskalsin kysyä kiltin näköiseltä tädiltä itku kurkussa, osaisiko hän neuvoa minut kotiin. Sattui niin, että täti asui samalla suunnalla ja saattoi minut kotiin. Musitan, että isä sai äidiltä aikalailla satikutia, kun ei ollut tullut minua vastaan.

Lapsuuden tärkein muisto on sininen laukku. Laukku, jonka sain, en tiedä keneltä, mutta se oli minun. Se on ikuistettu kaitafilmille. Juoksen alas mökin ruohikkoista rinnettä sininen laukku kaulassa. Heittelen sitä käsilläni ilmaan ja se pomppii iloisesti kaulallani. Olen On – nel – li – nen! Ikää minulla on ehkä 3 – 4 vuotta. Tukka on vaalea takkupörrö ja aurinko silautuu kuvassa. Laukku on minulla vieläkin… lapsuus kaitafilmillä Filmi hukassa. Tärkeä muisto sydämessä. Suurimpana mieleen nousee tuosta hetkestä lapsen puhdas ilo, huolettomuus, vapaus, keveys, pienet pulleat sormet, omani, laukun hihnalla, ja nauru joka purkautui äänettömänä. Pienen tytön huulilta kaitafilmin säksättäessä ja kuvan hyppiessä.

Oppikouluun.

Olin aloittanut koulunkäynnin jo palattuamme kotisaarellemme Koivistolla ensimmäiseltä, yli kolme vuotta kestäneeltä evakkotaipaleeltamme Hämeessä ja Elimäellä. Kun koulu loppui keväällä ja olimme ehtineet olla vuoden ajan Koivistolla, alkoi uusi evakkoaika.

Kohta, kun olimme tulleet perille kotiin, äiti kysyi minulta: ”Haluatko lähteä oppikouluun?” No, tietystihän minä halusin. ”Huomenna alkavat pääsykokeet.” Kouluun oli matkaa viitisen kilometriä.

Kun kolmantena päivänä menin koululle kuulemaan kokeiden tuloksia, en kuullut nimeäni luettavan selviytyneiden joukossa. Minut nähdessään äiti kysyi heti: ”No, mites käi? Pääsit sie?” Minä vastasin: ”Em pääst.” Äiti siihen heti: ”Älä narraa! Näkkööhä sen jo naamastaiskii!”

Tarvittiin maailmansota minun koulutielle pääsemiseksi.

Porvoossa 8.11,16

Kerro yksi luopumisen kokemus elämäsi varrelta:

Olin 6 v kun äidin isä eli pappa kuoli. Hän oli se turva, se isähahmo, johon olin luottanut ja turvannut. Jo silloin ymmärsin, että elämä olisi ollut erilaista jos pappa olisi saanut olla täällä. Pappa ei hyväksynyt isäni alkoholin runsasta käyttöä, ja näin ollen oli valmis antamaan meille turvapaikan heti kun tarve oli. Papan kuoleman jälkeen elämä oli myös taloudellisesti tiukempaa.

Muistan papan pois lähdön. Mieheni isoisä. Oli miehelleni rakas, niinkuin oli mammakin. Ja rakkaaksi tulivat minullekin. Mamman aika jätti jo aikaisemmin. Pappa häntä hoiti ja hoivasi. Muutti jopa vanhainkotiin omaisten huoneeseen, kun mamman oli aika sinne mennä. Pappa ei siellä viihtynyt, vaan halusi takaisin kotiin. Viimeiset aikansa pappa vietti sairaalassa. Siellä kävimme häntä katsomassa. Menimme papan huoneeseen. Koputimme. Nukkui. Nukkui pappa. Vai nukkuiko? Näytti hieman oudolta. Mieheni painoi poskensa papan suun eteen. Ei tullut lämpöä. Kutsuimme hoitajan. Pappa nukkui viimeistä untaan. Oli levollisen näköinen. Suuri mies. Oman kodin alta metsät raivannut ja kodin rakentanut. Sodankin kokenut ja sairastunut vuosia sitten syöpään. Silloin kuolemantuomion saanut. Ei kuollut silloin. Eikä 40:een vuoteen. Nukkui pois vasta vanhuksena. Kävimme autoajeluilla mamma, pappa, mieheni ja minä. Etsimme tuttuja paikkoja, kävimme syömässä. Harmaa hapsi, papparainen. Suuri mies. Pappa.

Vaikeista asioista, niistä on hankalaa puhua, myöntää, sanoa ääneen. Pohtia, kenen syy ja mikä johtui ja kenestä. Isoja kipuja ja luopumista, suurin ja kipein kaikista on huomata, ettei ympärille luotu elämä ole sitä, miksi sen kuvitteli. Oliko se suuri illuusio, jonka halusi nähdä ja kieltää totuuden? Kaksi vuotta jaksoin uskotella, sitten oli jo totuuden hetki. Pakotit sen kohtaamaan, vaikken siihen ollut valmistautunut. Nyt tuntuu oikealta, että jaksoin kannatella ja uskotella ennalleen paluuseen, koska ilman sitä kahta vuotta en olisi itseni. Kaikkeni yritin. Turhaan. Ero tuli oikeaan aikaan, koska selvisin ja olen elossa.

Jouduin keväällä luopumaan rakkaasta tädistäni, minun rakkaastani. Täti oli keltainen, kultainen, vihreä ja hopea. Täyttä tulta ja kahlitsematon luonnonvoima. Kaiken, minkä hän teki, hän teki täysillä. Fuskaamatta, antautuen siihen kaikilla aisteillaan. Usein ajattelin, että täti ei oikein ollut tästä maailmasta. Hän oli ilon ja valon lähettiläs.

Mieleenpainuva muisto sota-ajalta tai sodan jälkeisen Suomen uudelleen rakentamisesta:

Itse en sota-aikaa muista. Vaikka olen syntynyt 60 -luvulla, niin sota on mukana minunkin lapsuudessani, vanhempieni puhuessa puutteesta, pelosta ja selviämisestä. Ja nyt kun äitini on sairastunut sekamuotoiseen alzheimerin tautiin kaikki pelot ja muistot kerrotaan uudestaan ja uudestaan. Myös poikani saa osan tästä sodasta, ei niinkään jälleenrakentamisesta
Suomi rakas synnyinmaa, itsenäinen Suomi. Turvallinen sekä huolta pitävä kansastaan.

Kerro kokemuksiasi muistisairaasta läheisestäsi; mitä teette yhdessä, hauskoja hetkiä ja toisaalta, mitä haasteita matkanne varrella on ollut, mistä iloitset, mitä kaipaat, mitä suret?

Yhteiset asiat ovat lähinnä arjen asioita, minä hoidan ja huollan ja virittelen virikkeitä ja yritän parantaa äidin oloa. Äiti on niin paljon auttanut minua, että minun vuoro on nyt. Kävelyt ulkona ovat mukavia. Silloin välistä tuntuu, että äiti melkein on tässä päivässä. Hasteena on hetket, jolloin ei muista kuka minä olen tai missä on myös ne hetket, kun haluaa lapsuuskotiin, joka on jo purettu. Kun kaipaa niitä henkilöitä, joita ei enää ole. Kun ei muista mitkä vaatteet on hänen tai missä on vaatteita. Välillä lääkkeiden ottaminen, kun äiti on sitä mieltä, että liikaa annetaan lääkkeitä ja häntä myrkytetään. Eletään sitä vaihetta, että enemmän on haastavia hetkiä kuin niitä hyviä. On kaksi sellaista asiaa, jotka äiti muistaa vaikka on vain kerran nähnyt: tämän kesän alussa pojan kaverin koiranpentu Musti sekä uusi lapsenlapsenlapsi, pieni tyttö. Näistä on tullut heti iso ja vahva tunnemuisto.
Kokemuksia muistisairaista on paljon, koska olen tehnyt työtä hoitajana hoitokodissa. Suurin kokemus tänä päivänä on elää muistisairaan rinnalla, tietäen muutoksista. On aivan eri asia elää läheisensä mukana sairaudessa,kuin kohdata heitä työelämässä. Tunnesiteet ovat toisenlaiset.
Päivittäiset kodin askareet,kahvinkeitto, joskus konjakki lääkkeeksi, miehelleni. Kauppareissut, keskustelut rönsyilevät, muistoissa. Haasteena on elää päivä kerrallaan, iloiten, joskus sekavastakin päivästä. Kaipaan mieheni entistä tukea, surulle en en halua antaa valtaa. Mieheni on minua 12v. vanhempi, mutta toki, sillä ei lie merkitystä.

Mistä saat voimaa hoitaa läheistäsi:

ei voimia tarvitse etsiä, rakkaus lähimmäiseen riittää. Ei sellaista ajattele. Todellisuudessa, joskus voimattomuus ja huoli itkettävät.

Työssä käymisestä sekä niistä turvallisista lapsuuden päivistä, jolloin äiti tuki ja hoiti minua. Omasta kodista, josta pidän sekä kynttilöistä ja niiden polttamisesta. Käsitöiden tekemisestä kun valitsen sellaisen, jonka voi keskeyttää mihin kohtaa vaan. 😉 Arjen pienistä asioista tulee se voima, vaikka auringosta
Välillä hetkisen tapaan entisiä työtovereita, käyn myös joskus, kuten tänään pienen aamun työssä. On yksi onni rakastava työ ja työtoverit, kiitän heidän tuestaan, kuten lastemme mukana elämisestä, kuten lastenlapsiemme. Toivon hyviä hetkiä pitkälle.Toivon ettei sairaus etene nopeasti lääkityksen ansiosta, toki tiedän, parantavaa lääkitystä ei ole vielä tänä päivänä. Toivon,että olemme pitkään mieheni muistissa ja minä aviovaimona.
Jokainen päivä, jolloin mieheni muistaa jotain eilisestä ja suunnittelee edelleen matkoja, joita teimme ja toivoo lähtevämme uuteen maahan tutustumaan on tässä päivässä pysymistä, Kantaa.

Mitä muuta haluat kertoa?

Olisi niin paljon sanottavaa. Ne tuntuvat niin henkilökohtaisilta ettei oikein rohkene kirjoittaa. Ne vihaiset ja äreät tunteet ovat kiellettyjä. Sisarukset ovat sitä mieltä, että negatiiviset tunteet ovat merkki etten jaksa ja äitini paikka on laitoksessa. Se ristiriita, kun haluaisit ajatella itseäsi jotta jaksat, ja se aika on pois äidiltä tai äiti on sen aikaa yksin. Toisaalta pelottaa tilanne, kun äitiä ei ole, miten sitten teen…. Paljon ystävyyssuhteita on kutistunut vain puhelinsoittoihin, kun en pääse käymään. Jaksanko sitten enään liikkua. Tämä hoitaminen / huolehtiminen on aika rankkaa.

Kirje 80-vuotiaalle sinulle:

Hei Sinä siellä. Ole vanha Sun tavalla, just kun Sä olet. Ei niinku mummi oli joskus sata vuotta sitten. Pysähdy joskus. Nauti ihmisistä Sun ympärillä. Kutsu kylään ihan vaan kaffelle. Ja rakasta Sua. Sun peilikuvaa. Sua.

Nauti edelleen luonnosta ja metsässä liikkumisesta. Kuuntele lintujen laulua ja pysähdy. Ne laulavat konserttiaan sinulle. Siellä kuulet kaikki sinua ennen menehtyneet omaisesi ja ystäväsi. He laulavat sinulle elämän rakkauden konserttia. Elä vielä elämääsi. Nauti ja rakasta. Matkusta niin kauan kuin jaksat. Älä huoli huomisesta. Sen aika on huomenna. Elä nyt ja tätä päivää.

Hei Minä, mitä Sinulle kuuluu? Toivottavasti voit hyvin ja olet nauttinut elämästäsi vielä 80-uotiaana. Toivon, että et valita turhista asioista vaan olet kiitollinen jokaisesta päivästä. Näe ja aurinko ja kaunis maailma ympärilläsi. Ethän katkeroidu vaan näe elämäsi valoisat iloiset puolet. Kauniita vanhuuspäiviä Sinulle!

Sinä olet elänyt ja valintoja katunut, syyllisyyttä kantanut. Turhaan ryppyjä ja vyötärön mittaa murehtinut, kuitenkin ne kaikki ovat ilosta syntyneet, siitä että olet nauttinut. Jokaiseen päivään ensimmäinen ajatus “Tänään on minun päiväni”. Vielä on aikaa ihan kaikelle. Rakkaudelle. Tanssille. Naurulle. Elämälle.

Rakas Minä! Voit onnitella itseäsi. Elämäsi on ollut kokemuksiltaan rikas ja kaunis. Mietit paljon, saatko rahat riittämään arkeen, mutta pidät sisäistä hyvinvointia aina tärkeämpänä kuin maallista rikkautta. Sinusta on ylpeää nähdä miten hienosti lapsesi ovat järjestäneet elämänsä. Elämäsi on ollut välillä kuoppaista, mutta onneksi niistäkin selvisit.

Hei, toivottavasti olet vielä hengissä! No, olethan sinä! Vaikka varmaan toi fyysinen kunto ei ihan paras olekaan, olet toivottavasti ottanut oppia Elsa-ystävästäsi, jonka tunsit nuorempana ja elät nyt täysipainoista, rikasta elämää! Elämään kuuluvat yhä ne rakkaat lapset ja lapsenlapset, ehkä jopa neljäs polvikin on jo olemassa. Toivottavasti sinulla on myös henkevää ja mukavaa miesseuraa aina silloin, kun tarvitset kaveria johonkin kulttuurielämykseen tai vastaavaan.

Toivon, että nyt kun katsot taaksepäin olet tyytyväinen elämään jota elät. Olet kiitollinen siitä, että elit elämäsi niin, että sinulle merkitykselliset asiat johtivat ratkaisujasi ja johdattivat toimiasi. Olet kiitollinen kaikista poluista, pölläilyistä ja kohkauksista. Kiitollinens iitä, että olet elänyt näköistäsi elämää. Ja hei, elät sitä edelleen. Tiedän, että puuhastelet jonkin mieluisan parissa nytkin. Muistutan sinua huomioimaan elämäsi rakkauden, jota ilman olisit jotain aivan muuta.